PUISTOBLUES
Pääkonsertti, Järvenpää 6.7.2024
Viime vuoden Puistobluesin pääkonsertti tuli koettua sadepisarain keskellä hytisten, ja vähän jo jännitti, josko vuoden 2024 Puistoblues saisi samanlaisen kasteen. Heinäkuun ensimmäisen viikonlopun lähestyessä päästivät huolestuttavan monipisaraiset ennusteet kuitenkin Järvenpään Vanhankylänniemen otteestaan ja Puistobluesista saatiin nauttia sadetakkien sijaan piknik-vilttien avustuksella.
Tämän vuoden Puistobluesin päälavaesiintymiset aloitti kotomainen Drink Floyd, mutta minä pääsin paikalle vasta seuraavan esiintyjän noustua päälavan viereen pystytetylle pikkulavalle. Samalla kun Little Willie Mehto pyyteli kitaransa kera mielitietyltään olkipetiä lattialle, asettauduin minä viltteineni lähietäisyydelle tunnelmoimaan. Kansaa oli estradin edessä hyvin, ja uusi kahden lavan vuorottelu piti elävän musiikin elossa koko päivän ilman kummempia odottelutaukoja.
Siirtymä lavojen välillä laskettiin vain metreissä – tahi katseen pikkiriikkisessä siirtämisessä, jos sattui nautiskelemaan päivän annista kauempana anniskelualuekukkuloilla. Kun musiikkia sai tasaisesti tarjoiltuna, ei väki myöskään vaeltanut kokonaisuudessaan settien välissä toisaalle – nyt kansaa velloi kiitettävästi koko ajan myös lavojen edustalla ja tuo antoi oman osansa festivaalin energiaan ja dynamiikkaan.
Luonto osana esitystä
Little Willie Mehto musisoi kitaroiden, huuliharpun ja omien äänihuultensa kera vieraillen settinsä mittaan taajaan bluesin sylissä, oli sitten kyseessä ihmispsyyken olemus tai mutaisten vesien monnit. Viidakossakin vierailtiin rokkaavan kitaran, vonkuvan harpun sekä diddley-kompin kera ja Who Do You Love? -kappale sai viidakkomausteen vinkeän vokaaliääntelyn loihtiessa esiin viidakon eläimiä ja kutsuen vielä lopuksi esiin vienot lintuset.
Suomalaisesiintyjien haltuunsa ottamalle pikkulavalle sopi seuraava, suomeksi esitetty kappale kuin nenä päähän. Se sai alkunsa korona-aikana Little Willie Mehdon pyöritellessä ideoita Sami Saaren kanssa. Lopulta kaksikko suuntasi studioon, jossa Saaren säveltämä ja Aki Sirkesalon sanoittama Maistuu putkahti maailmaan. Yhteistyötä päästiin seuraamaan myös seuraavan kappaleen aikana Little Willien antaessa rytmivastuun yleisön kätösiin samalla kun hän itse puhalsi harpustaan esiin menevästi puksuttavan höyryjunan. Eikä liike siihen loppunut, Ville kysäisi: ”Are you ready for the blues?!?” ja antoi sikarilaatikkokitaransa sopivasti vinksahtaneen vonkufiilistelyn kuljettaa You Got To Moven kohti taivaita.
Hengähdystaukoa villimmästä menosta toi herkkä John Henry -tunnelmointi eteeristen linnunlauluvislailujen kera. Tuli sitä kotomaistakin vielä lisää ja kuulimme Little Willien kertovan olevansa ”vain sun pelle”. Tuo Just Your Fool -versiointi päättyi tyylikkääseen harppusäksätykseen, jonka jälkeen päälavalta kuului vastaukseksi jo vähäsen rumpujytkettä, mutta vielä oli aikaa yksille: Little Willie Mehdon esiintyminen päättyi Walking Bluesiin sekä hänen saamansa inkiväärioluen iloiseen esittelyyn.
Elokuvastara houkutuslintuna
Päälavan rummut olivat ennakkojytinöitä seuraavaksi alkavasta Joanne Shaw Taylorin keikasta, jonka mittaan energiat nostettiin niin tyylikkään karheassa laulussa, kitarasooloissa kuin muussakin musisoinnissa huippuunsa. Brittiesiintyjän ja bändinsä korkeaenerginen ja hyväntuulinen esitys onnistui tirauttamaan taivaaltakin parit liikutuksen pisarat, mutta kuivatti nuo vesihöyryt samoin tein ja karkotti lavan takana kuikuilleen sadepilven kauas pois. Funkkaavat kappaleet, tunnelmoivat balladit, ehdat kitaratiluttelut ja rullaava groove sulautuivat meneväksi kokonaisuudeksi.
Yhdessä spiikeistään Joanne Shaw Taylor raotti nauraen musiikkibisneksen ketkuilupuolta kertoillessaan levy-yhtiönsä juksanneen hänet hevostilalle Nashvilleen kuvaamaan musiikkivideota sillä verukkeella, että videolla olisi myös Kevin Costner Joannen vastanäyttelijänä. Vaikka hän inhoaa musiikkivideoiden tekemistä, sai tuo lupaus Costneriin jo pikkulikkana lätkäytyneen artistin pönkäämään itsensä aamuvarhain petistä ylös hevosten keskelle – joille hän sattuu olemaan allerginen. Mutta paikalla oli vain hevosia, ei Kevin Costneria. Musiikkivideo Wild Love tuli kuitenkin tehtyä.
Joen suistoon Vanhankylänniemellä
Pikkulavalla jatkui suomalaistunnelma, kun Eeva Äärelä bändeineen (Harri Louhensuo, Iiro Kautto ja Petteri Määttänen) esitti suomeksi laulettua bluesia. Eeva on kotoisin Rovaniemeltä, jossa bluespöpötartunta sai hänet jo nuorena päättämään että ryhtyy aikuisena blueskitaristiksi. Joen suistoon -niminen kappale syntyi tuosta bluesin löytämisen ilosta, ja nyt lavalla esiintyi raikasääninen blueskitaristi – nuoren Eevan päätös siis piti. Keikan mittaan kitara vonkui, pärisi ja sai maistaa myös slideä pätevästi. Menevä ja iloinen setti rullasi viihdyttävästi eteenpäin ja viimeisten kappaleiden tahdissa Äärelä muistutti, ettei kannata delata ennen kuolemaa – kaasu pohjaan vain ja eletään kun kerran eletään.
Eteläistä yhteyttä
Sekä Eeva Äärelän että Joanne Shaw Taylorin settien lopuissa oli aistittavissa pientä southern-fiilistä, joka sopikin tulevaan hyvin, sillä seuraavaksi päälavalla esiintyi Robert Jon & The Wreck, joiden bluessanoman ydin koostui juurikin southern rockista. Yhteneväisyyksiä näiltä päälavan esiintyjiltä löytyi enemmänkin, sillä sekä Joanne Shaw Taylorin että Robert Jon & The Wreckin levyt on julkaissut Joe Bonamassan levy-yhtiö.
Keikan mittaan tuli vahvasti esiin bluesrokkaavan kombon bilebänditausta, kaasu oli pohjassa ja meno hurjaa, josta sekä yleisö että esiintyjät tuntuivat nauttivan yhtä paljon. Groovaavaa menoa ei hidastanut edes aamulla Helsinki-Vantaan lentokentällä tapahtunut taikatemppu: koneesta astuivat ulos vain muusikot, kitarat olivat maagisesti teillä tietymättömillä. Onneksi maailmasta eivät kitarat ja hyvä tahto lopu, ja lainakitaroiden turvin bändin ensimmäinen Suomen vierailu jätti hyvän maun jälkeensä. Pikkulavalla jatkettiin seuraavaksi samoissa eteläisen rokkauksen taikamaiden mauissa suomalaisen Creek Road Elevenin voimin ja kansa sai jatkaa jammailuaan hyvillä mielin bändin eläytyessä musiikkiinsa täysin rinnoin.
Nimi on enne
Päivän alkupuolella Little Willie Mehto päätti settinsä inkivääriolutpullon ilmaan nostaen, seuraavaksi lavalle kapuavan illan viimeisen esiintyjän kädessä oleva pullo oli taas vähän jotain muuta – Seasick Steve näet kantoi mukanaan kokonaista punaviinipulloa. Myöhemmin hän sanaili, että punaista vettä se vain on, eiväthän he nyt alkoholia suinkaan saa nauttia. Ja tiedä josko siellä olisikin ollut vaikkapa Finrexiniä, sillä Seasick Steve oli pötkötellyt petissä koko päivän – ei merisairaana vaan flunssassa.
Flunssaa ei ulospäin huomannut, kiittelipä Steve myös yleisöä parannusavusta todeten olonsa reipastuneen kovin keikan aikana. Alkupuolella kansa oli tosin hetken hämmennyksissä Steven hypättyä lavalta pois toviksi – nytkö hää lähti takaisin petiin vai mitä? Katoamistemppu osoittautui kuitenkin monistumistempuksi, sillä Steve kävi poimimassa yleisöstä yhden onnekkaan rinnalleen serenoitavaksi kappaleen ajaksi.
Puistoblues-synkronisiteettejä tuli koettua taas illan loppupuolella. Päivän alussa Little Willie Mehto kanavoi Bo Diddleytä ja viidakon eläimiä, illalla oli Seasick Steven vuoro hihkaista: ”Jungle beat!” ja villittää yleisö mukaan ääntelemään Bo Diddleyn viidakkokomppimaisemiin Diddley Bo -kappaleessa. Eeva Äärelä taas lauloi aiemmin kuuden kielen taiasta Reissunaisen bluesissaan, nyt reissumieshahmo Seasick Steve julisti diddley bow -kitaran yhden kielen vetovoimaa.
Ennen Diddley Bo’ta Steve esitteli rakkaudella kakkosnelosesta, metallitölkistä, joulukoristeesta, vanhan Chevroletin ovenkahvasta sekä yhdestä kielestä rakennetun diddley bow -kitaransa. Saman esittelykäsittelyn saivat keikan mittaan myös muut käyttämänsä kitarat. Rakennusmateriaaleista löytyi muun muassa kuokkia, hampurilaislastoja, vanhoja rekisterikilpiä, oluttölkkejä ja pölykapseleita. Minut loitsi paikoilleni yhden kitaran lavasta roikkunut voodoonukke isoine sydämineen ja silmineen.
Keikka ja spiikit olivat lämpöisän tuntuisia ja maanläheisen nauravia ja kesällä ilmestyneen uuden levyn materiaalia päästiin kuuntelemaan runsain mitoin. Seasick Steve syleili omaa hobo-rooliaan lempeydellä ja otti ilon irti yksinkertaisten rakennuspalikoiden tarjoamasta uppoutumisesta musiikin rytmikkääseen ytimeen. Yhdessä rumpali Dan Magnussonin kanssa musikantit ottivat koko lavan haltuunsa. Seasick Steven setti laajeni koko Vanhankylänniemen kokoiseksi hypnoottiseksi ja sielun syvimmätkin syöverit parantavaksi tanssimeditaatioksi imevän rytmin ja fyysiseksi tulleiden vinksallaan vonkuvien ja luissa sekä varmasti myös soitinten liitoksissa resonoivien kitarasoundien kera.
Tämänvuotinen Puistoblues päättyi huimaan nostatukseen ja minusta tuntui kuin olisin pikkuisen leijaillut pois kävellessäni. Kaikessa oli läsnä hyvä mieli. Kiitän!
Satu Saga
(julkaistu BN-numerossa 4/2024)
Kuva: Seasick Steve (c) Satu Saga
